Mediassa on esitetty Jokelan koulusurmaajan saaneen hankittua ampuma-aseen "aseharrastuksensa" perusteella. Sanavalinta pitäisi paikkansa, jos Pekka olisi harrastanut ampumista. Aseharrastus-sanaan liitetty genetiivimuoto muuttaa merkitystä oleellisesti: Pekka ei nimittäin ollut aseharrastaja. Hän harhautti Keski-Uudenmaan poliisin lupaviranomaista tekeytymällä aseharrastajaksi, jotta saisi hankittua surmatöihin aiotun ampuma-aseen. Poliisi meni vipuun.
Afrikkalaisessa kulttuurissa eräs hieno piirre on maanosan asukkaiden tapa katsoa eteenpäin pahojenkin tapahtumien jälkeen. Tätä ei pidä ymmärtää niin, etteikö virheistä pitäisi oppia, mutta on ehdottoman tärkeää ymmärtää, että jotkut ihmiset voivat kaikesta huolimatta tappaa tai muuten vahingoittaa toisia ihmisiä, vaikka yhteiskunnassa vallitsisi millaiset säännöt. Kirjoitettu historiamme ei tunne yhtäkään vähänkään suurempaa yhteisöä, joka olisi ollut ongelmaton.
Nykymaailmassa voidaan eri maita tarkastelemalla todeta, ettei laillisen aseenomistuksen ja väkivaltarikollisuuden välillä ole osoitettavissa mitään yhteyttä. (On tosin ymmärrettävä tarkastella USA:n eri osavaltioita erillisinä alueina, samalla tavalla kuten Euroopan Unionin jäsenmaitakaan ei niputeta yhteen.) USA:n kaikista löysimmin aseisiin suhtautuvissa osavaltioissa on perin alhainen rikollisuustaso, jopa eurooppalaisella mittapuulla. Myös Suomessa ja Sveitsissä on hyvin suuresta asemäärästä varsin pieni ampuma-aserikollisuusaste. Suomi on itse asiassa Euroopan ykkönen yksityisessä aseenomistuksessa, ja Euroopan viimeinen ampuma-aseilla tehdyissä henkirikoksissa. Vastapainona esimerkiksi Iso-Britannian ja Australian tilanne on koko ajan pahenemaan päin äärimmäisen tiukoista säädöksistä huolimatta, ja Brasiliassa on niin ikään lähes sotatila kaduilla. Aselain yleinen tiukkuus ei vaikuttaisi edes korreloivan mihinkään suuntaan, vaan väkivaltarikollisuuteen (ml. aseellinen) vaikuttavat muut tekijät. Aselakien tiukentamisesta ei ole positiivisia kokemuksia missään.
Suomen nykyinen aselainsäädäntö on ollut pitkään yksimielisen suitsutuksen aihe toimivuutensa ansiosta: Sallivuuteen on onnistuttu yhdistämään riittävä kontrolli, jotta aseita ei ole kuka tahansa saanut. Taannoin parjaamani Jouni Laihokin on vielä tämän tapauksen jälkeen pitänyt ansiokkaasti jalat maassa, ja todennut aselakimme olevan toimiva. Tapauksessa ei voida osoittaa vikaa laissa, mutta lupaviranomaisen toiminnasta löytyy huomautettavaa.
Jos nuori henkilö hakee ensiaseekseen 9x19-kaliiperista pistoolia pelkän kaupallisen ampumaradan jäsenyyden perusteella ja lupa evätään, olisi mielestäni varsin perusteltua kutsua luvanhakija henkilökohtaiseen haastatteluun. Vähintäänkin hakijalta voitaisiin kysyä kuitteja ratakäynneistä, tai aloitetun ampumapäiväkirjan esittämistä. HSC:llä on valikoimassaan suuri määrä aseita, joiden vuokraamiseen radalla käytettäväksi ei tarvitse edes kuulua seuraan, joten oma ase ei ole aloittelevalle ampujalle pakollinen ostos. Monilla paikkakunnilla ainakin ensimmäistä hankkimislupaa ampuma-aseelle hakevat otetaan haastatteluun. Tässä tapauksessa ampuma-aselakia tulkittiin lievimmän mahdollisen mukaan. Haastattelu ja lisäselvitysten pyytäminen jätettiin sikseen, ja lupa myönnettiin enempiä kyselemättä pienempikaliiperiselle aseelle.
Tämäkään ei varmuudella olisi auttanut. Pekka-Eric on ollut ilmeisesti hyväkäytöksinen ja siististi pukeutunut laitoksella asioidessaan, joten haastattelussa ei välttämättä olisi ilmennyt mitään epäilyttävää. Myös lisäselvitykset näin päättäväisesti ja suunnitelmallisesti toiminut henkilö olisi epäilemättä voinut pyydettäessä toimittaa. On olemassa asioita, joille ei lopulta voi yhtään mitään. Ei olisi oikeudenmukaista rankaista poliisia tämän lainmukaisista toimista, mutta toivottavasti lupaviranomaiset muuten heräävät tämän seikan kanssa: Harkintavaltaa voi käyttää hieman tiukemminkin ensiaseen kohdalla, ja näin monilla paikkakunnilla jo tehdäänkin.
Syyttävää sormea on aivan turha osoittaa Helsinki Shooting Clubin suuntaan. He eivät ole ampuma-aseen hankkimislupaa myöntäneet, tai surma-asetta ampujalle luovuttaneet. HSC:ltä saa ainoastaan todisteen siitä, että on jäsenmaksunsa maksanut; ei suosituksia luvan myöntämiseen taikka muita todisteita harrastuksesta. HSC:llä ei olisi edes halutessaan mahdollisuutta määrätä poliisia myöntämään lupaa yhtään kenellekään!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Hyvä tuo maininta HSC:stä. Ampumaseura tai kaupallinen rata ei myönnä lupaa. Muutenkin on julkisessa sanassa syyllistetty enemmän HSC:tä kuin poliisia, joka eittämättä on varsin kevyimmän mukaan luvan myöntänyt. Ampumaseura ei ole edes suosittelijana kovin hyvä, itseasiassa tulisi olla toisin päin. Eli että seura kysyy poliiisilta "suositusta" jäsenkandidaatista. No, tuo suositus tulee sitten myönnetyn luvan muodossa. Ampumaseuralla ei taida olla oikeutta pitää tietokantaa jäsenistön elintavoista ja mielentasaisuudesta kuten poliisilla. Yhteistyötä toki voi olla ja seurassa voidaan päällisinpuolin todeta uusi jäsen "normaaliksi" kuten poliisi haastattelussaankin.
Mielestäni aktiivinen ampumiseen keskittyvä seura voi itse jäsenkandidaattia aikansa katseltuaan tehdä omat johtopäätöksensä: Hehän kyseisen henkilön kanssa ovat tekemisissä. Ampujan vastuulla on pitää esimerkiksi ampumapäiväkirjaa ja kerätä kuitteja ratakäynneistä edes valvojan puumerkin muodossa. Kunnollisellekaan henkilölle ei voida lain mukaan myöntää lupaa, jos hän ei myös harrasta ampumista.
Kaupallisen radan jäsenyysasiat taas ovat ihan markkinatalouskysymys: Tuskin HSC haluaa jäsenekseen epäkelpoa henkilöä, mutta ei toisaalta halua nostaa kynnystäkään korkeaksi. Kun HSC:n jäsenyys ei tarkoita muuta kuin alennuksia ratamaksuihin ja muuhun hinnastoon, en näe miksi jäseniä pitäisi erityisen tarkkaan seuloa muun kuin ratahenkilökunnan arvioinnin perusteella.
"Suomi on itse asiassa Euroopan ykkönen yksityisessä aseenomistuksessa, ja Euroopan viimeinen ampuma-aseilla tehdyissä henkirikoksissa."
Lähde ois kiva.
Lähetä kommentti